Ylemmät aurinkolasit ovat Seppälästä ja alemmat H&M:stä
(alemmat lasit olivat ihan läppä juttu mutta tykästyin niihin todella paljon kuitenkin)
Hius kukkia ja korvikset yhteen sopivat. Mies tykkäsi että tuo neon keltainen on kiva väri joten enkö saanut luvan ostaa myös samaan sarjaan tossut. Huomasin että tuo neon keltainen on hankala kuvattava koska tuppas valossa tulemaan sumea ja hämärässä ei taas näy kunnolla väri mutta tälläsiä sain aikaiseksi. (kukat H&M ja korvikse Green Whale, tossut Tokman)
Se tunne kun heräät aamulla vain ja ainoastaan sen takia että saat hakattua päätäsi seinään ja koitat kumpi murtuu ennemmin, seinä vai sinä itse. Jos murrut itse menee aikaa kun saat itsesi kasaan jälleen niin että kaikki muut asiat tuntuvat normaaleilta eikä ylitse pääsemättömän vaikeilta. Siltä minusta juurikin tuntuu.
Olen väsynyt leikkimään kilttiä koti rouvaan, hymyilemään kauniisti ja esittämään tyytyväistä. En ole tyytyväinen mutta tuskin tulen ikinä olemaan koska ihmis luonto on niin kummallinen, se tahtoo aina vain parempaa mitä on saatavilla. Jotenkin tämä kevään valoisuus on joku vitsi sillä ajatuksen ovat vieläkin harmaana. Toivoin valon tullessa että energia tasotkin nousisi vaikean talven jälkeen mutta turha toivo.
Millä paikataan ihminen joka ei jaksa, jolle ei riitä mikään, joka ei ole ikinä tyytyväinen mihinkään. Joka yrittää turhaan tehdä asioita että elämä näyttäisi valoisammalta mutta kuitenkin joka kerran jälkeen huomaa ettei tietä parempaan vain ole.
Entä jos tämä kaikki on vain jotain mitättömän pientä jostain suuremmasta. Entä jos millään ei ole mitään väliä. Jos turhaan pyristelee täällä loputtomassa työn, kurin ja arvioinnin maailmassa. Kuinka karua on ajatella vaikka kuinka teet parhaasi ja olet olevinasi täydellinen löytyy aina joku joka on vielä parempi. Mihin tämä loputon kilpailu johtaa? Miksi ei vain riitä että on?
Joskus tuntuu että olen liian ankara itselleni. Joskus oletan liikaa muilta. Mutta enhän minä muuta kuin sitä samaa mitä muutkin. Miksi sitten vain tuntuu että onnistumisia ei näy? En ymmärrä kun muistelen että lapsena tuntui pahalta tai oli yksinäinen olo niin piirsin ajatukseni. Miksi näin parikymppisenä on niin vaikeaa purkaa se paha olo? Onko se noloa? Onko mukamas liian kiire? Eikö sille ole tarvetta kun olen "aikuinen"?
(Jokaisella ihmisellä on se huono päivä. Silloin voi kaikki mennä mönkään tai voi olla että ajatukset on maassa ja tässä on minun mietteeni sinä päivänä kun ei vaan tahdo omat voimat riittää. Kuvat on itse piirtämiäni joskus vuodelta nakki kun olin vielä oikea teini.)
