Syysmasennuksen iloja ....

Vierähtänyt hetki siitä kun olen viimeksi kirjoitellut tänne. Kiirettä pitää kun molemmista hihoista vedetään joka suuntaan. Huomaan erittäin hyvin tämän syksyn pimeyden tuoman alakuloisuuden. Väsyttää enemmän kuin kesällä. Myös ajatukset on aivan sekaisin ja paljon tunteikkaammat. Itse huomaan tunteiden sekamelskan kun rupean pillittämään tv ohjelmia. Olen mietiskellyt itseäni ja omia ajatuksia.

Joskus hävettää ajatella itsestään että on erittäin vahva ihminen. Mutta myös tietää omat heikkoutensa.

Ne hetket kun tunnen itseni erittäin heikoksi, pieneksi ja mitätömäksi tajuan etten olekaan niin vahva kun ajattelin.

Kun huomaan etten voi surra toisen surua tai parantaa henkisiä haavoja vaikka kuinka haluaisin.
En kuitenkaan ole mikään hyvä haltia satu kirjasta joka heilauttaa taika sauvaa vaan minun on pakko todeta että olen vain ihminen. Vaikka kuinka olen riittämätön loppujen lopuksi päädyn samaan lauseeseen "olen vain ihminen"

Koska jos välillä ei ole hankalaa ei ikinä olisi helppoa ja jos olisi aina iloinen ja onnellinen niin millaiseen arkkuun haudattaisi muut tunteet. Ihminen on luotu tuntemaan erilaisia tunteita niitä on vain opittava ottamaan vastaan.

kuvaajaa: Mirva Koivula

 Ajatukseni eivät ole mitenkään iloisia ja pirteitä ajatuksia. Vaan pikemminkin kieroja ja synkkiä suorastaan mustia.

Sinusta nään lupauksia, jotka päättyy hiekkaan.
Ja otat aina enemmän kuin puolet.

Lopulta tiedät minne tämä tie päättyy.

Ajoittain kerrot elämästä, jossa olen onnellinen.

Salaa uskon saavani yksin sen kaiken.

Huudat kuinka olen solmussa.
Nauran, että jossain tästä minua kiitetään.

Eikä minusta koskaan tullut ylpeää,
mutta ehkä vähän hölmö.

Kävin yksi ilta runo palstalla ja tämä jäi mieleeni erittäin hyvin. Se kun olen lähi aikoina kuullut mitä osalle edellisistä miehistäni kuuluu olen huomannut maailman olevan erittäin pieni ja että historia toistaa itseään erittäin paljon. Osa hyviä juttuja ja osa huonoja. Mitä pidempään olen tässä synkkyydessä sitä enemmän olen itse varma siitä että naru kaulassani vain kiristyy vaikka en ole vielä solmuakaan tehnyt. Vaikka kuinka yrittää paeta entistä elämää ja vanhoja tapoja niin jotenkin vain samat kuviot toistuu. 

"Huudan kuinka olen solmussa. Nauran, että jossain tästä minua kiitetään."

"Tiedäthän kukaan ei koskaan halua suudella sinua. Peilikuvani sanoo minulle. Ja niin kuin aina, kerta toisensa jälkeen, uskon sitä." 

(Tässä on mietteeni sinä vaikeana hetkenä. Tulossa on iloisiakin postauksia. Mutta nämä hämärät ajatukseni tahdoin pitkän tauon jälkeen teille kertoa.)